Innovaatioiden virstanpylväät: multippelin myelooman sairaudenkulun muuttaminen

Multippeli myelooma on sairaus, jolla on pitkä historia. Viime aikoihin asti tämän verisyövän katsottiin olevan parantumaton, eikä se ole ollut hoidettavissa vielä kovin kauaa. Luomme silmäyksen asteittaisiin innovaatioihin, joilla on merkitystä nykyisille myeloomapotilaille. Myeloomaan tarvitaan edelleen akuutisti parannuskeino, ja toivo sen löytämisestä onkin kasvanut.

Multippeli myelooma (MM) on pääasiassa iäkkäämpien ihmisten sairaus, jolla on myös pitkä historia. Se on yleisin verisyöpä, ja sen aiheuttaa plasmasolujen muuttuminen pahanlaatuisiksi. Plasmasolut ovat valkosoluja, jotka tuottavat tavallisesti vasta-aineita. MM:lle on tunnusomaista pahanlaatuisten plasmasolujen leviäminen ja siitä johtuva epänormaalien proteiinien liiallinen määrä, joka voi aiheuttaa munuaisongelmia.

Ensimmäiset dokumentoidut myeloomatapaukset ovat 1800-luvun puolivälistä. Sitä kutsuttiin ”luunpehmentymistaudiksi ja luukadoksi”, ja sairauden oireena olivat väsymys ja lukuisista luunmurtumista johtuvat luustokivut. Tautiin ei ollut tuolloin lääketieteellistä hoitoa, jos niihin ei lueta raparperipillereitä ja appelsiinikuoriliuoksia. Hoidossa käytettiin usein iilimatoja. Yksi ensimmäisistä potilaista, Thomas McBean, sai vasteen teräksestä ja kiniinistä.

Vuonna 1845 englantilainen lääkäri ja kemisti Henry Bence Jones kuvasi McBeanin virtsasta löydetyn proteiinin ainutlaatuisia lämpöominaisuuksia ja sen tärkeää roolia MM:n yhteydessä. Bence Jonesin proteiini on edelleen tärkeä diagnostinen markkeri myelooman ja muiden verisyöpätyyppien kohdalla.

Nyt sata vuotta myöhemmin MM-potilaille on yhä vähän hoitovaihtoehtoja. Sädehoito oli ainoa plasmasolusyövän hoitokeino aina vuoteen 1947 asti, jolloin hoidossa alettiin käyttää uretaania. Se oli hoidon peruslääke 15 vuoden ajan, mutta myöhemmin tehdyssä lumekontrolloidussa tutkimuksessa sillä ei voitu osoittaa olevan terapeuttista vaikutusta.

Vuonna 1958 kemoterapialääke melfalaani osoitti kliinisen vaikutuksensa MM:aa vastaan pienentäen kasvaimen kokoa huomattavasti. Vuonna 1962 hoitoarsenaaliin lisättiin steroidit, kun prednisoni osoitti vaikuttavansa MM:aa vastaan. Melfalaani ja prednisoni vakiinnuttivat asemansa 183 potilaan satunnaistetussa tutkimuksessa, ja ne toimivat MM:n hoidon peruspilarina usean vuosikymmenen ajan.

Vuonna 1982 tehtiin ensimmäiset kantasolusiirrot. Suuriannoksisiin lääkehoitoihin yhdistettynä autologiset kantasolusiirrot antoivat ensimmäisen kerran toivoa pitkäaikaisesta eloonjäämisestä – tosin vain pienelle osalle potilaita, joille hoitoa voitiin antaa. Myeloomapotilaiden korkea ikä ja kantasolusiirtoon liittyvä kuolleisuusriski poissulkevat suuren potilasjoukon kantasoluhoidon piiristä.

Vasta vuonna 1999 saataville tuli uusia lääkkeitä myelooman hoitoon. Nykyään myeloomapotilaat elävät pidempään. Asteittaisten hoitoinnovaatioiden ansiosta eloonjäämisaste on kasvanut 50 prosenttia. Se on merkittävä edistysaskel, mutta parannuskeinon tarve on edelleen akuutti. Mediaanielossaoloaika ei ole vieläkään kuin 4–6 vuotta iäkkäillä henkilöillä ja vain 8–10 vuotta nuoremmilla potilailla.(2) Lisäksi sairauden uusiutuminen ja meneillään olevat hoidot aiheuttavat henkistä ja taloudellista kuormitusta.

Multippeli myelooma on pääasiassa iäkkäämpien henkilöiden sairaus. Eliniän noustessa Euroopassa myös tämä parantumaton verisyöpä tulee lisääntymään. Syövän hoidon yleiset kulut ja erityisesti syöpälääkkeiden kustannukset ovat murto-osa terveydenhuollon kokonaismenoista. Niiden suuruus on Euroopassa maan mukaan 5–10 prosenttia.

Vuonna 2011 Haematologicassa, European Hematology Associationin virallisessa lehdessä, julkaistussa artikkelissa hematologian professori Jesús F. San-Miguel esitti kolme toimenpidettä, jotka vaaditaan MM:n muuttamiseksi mahdollisesti parannettavissa olevaksi taudiksi: kasvainkloonien täydellinen hävittäminen, syövän kantasolut mukaan lukien, sopivien työkalujen käyttö hoidon tehon arvioimiseksi sekä sopivan tasapainon löytäminen tehon ja toksisuuden välille, kun lisätavoitteita on kolme: elämänlaatu, eliniän pidentäminen ja lopulta parannuskeino.(3)

Myelooman aiheuttavien molekyylitapahtumien tutkimuksessa tehdään jatkuvasti uusia edistysaskelia. Cancer Cellissä (4) julkaistu, vastikään tehty tutkimus osoittaa MM-kasvainsolujen laajan geneettisen heterogeenisuuden, millä on vaikutusta kohdennettuihin hoitoihin ja mikä viittaa useampaan kuin yhteen sairauteen.

Seuraavaa lukua multippelin myelooman pitkästä historiasta ei ole vielä kirjoitettu. On toivoa siitä, että se johtaa parannuskeinon löytämiseen tähän sairauteen, joka suurista edistysaskelista huolimatta on edelleen monitahoinen – ja parantumaton.

 

  1. Cancer Cell 25, 13. tammikuuta 2014
  2. Sep 2011; 96(9): 1246-1248
  3. Sep 2011; 96(9): 1246-1248
  4. Cancer Cell 25, 13 tammikuuta – s. 91–101, 13