Myelodysplastinen Oireyhtymä (MDS)

Myelodysplastinen oireyhtymä (MDS) on nimitys useille luuydinsairauksille, joihin liittyy olennaisesti kantasolujen häiriö. Siinä luuytimen kantasolujen kyky muodostaa kypsiä verisoluja vahingoittuu. Seurauksena on, että normaali luuydin korvautuu epäkypsillä soluilla ja normaalien verisolujen kehitys häiriintyy.

Luuytimen epäkypsät solut (kantasolut) pystyvät lisääntymään ja muodostamaan erilaisia kypsiä soluja verenkiertoon. Kantasolusta voi tulla myeloidi tai lymfoidi kantasolu. Lymfoideista kantasoluista kehittyy lymfosyyttejä eli imusoluja, jotka kuuluvat valkosoluihin. Myeloideista kantasoluista kehittyy kypsiä verisoluja, jotka kuuluvat yhteen kolmesta tyypistä:

  • Punasolut (erytrosyytit), jotka kuljettavat happea ja muita aineita elimistön kudoksiin
  • Veren valkosolut (leukosyytit), jotka puolustavat elimistöä tulehduksia ja sairauksia vastaan
  • Verihiutaleet (trombosyytit), jotka ehkäisevät verenvuotoa muodostamalla hyytymiä

MDS voi vaikuttaa kaikkiin lymfoidisten ja myeloidisten solujen kehitysvaiheisiin.

MDS-potilaat kärsivät yleensä yhdestä tai useammasta seuraavista oireista:

  • Anemia: punasolujen vähäinen määrä aiheuttaa yleensä väsymystä ja heikkoutta. Anemia on MDS:n yleisin löydös
  • Neutropenia (tärkeimpien veren valkosolujen, neutrofiilien, puutos), seurauksena on infektioherkkyys
  • Trombosytopenia (verihiutaleniukkuus), seurauksena on verenvuoto- ja mustelmaherkkyys.

MDS on yleensä ikääntyneiden tauti. Useimmissa tapauksissa luuydinmuutosten aiheutumissyy jää tuntemattomaksi. Pienellä osalla potilaita MDS johtuu aiemmasta kemoterapia- tai sädehoidosta tai altistuminen liuottimille tai hyönteismyrkyille. MDS voi myös edetä ja muuttua toiseksi pahalaatuiseksi veritaudiksi, akuutiksi myelooniseksi leukemiaksi (AML).

MDS:n hoidossa pyritään hallitsemaan oireita ja ehkäisemään taudin etenemistä aiheuttamatta vakavia sivuvaikutuksia. Samalla yritetään ehkäistä taudin eteneminen AML:ksi.

  • Sairauden lievästä muodosta kärsiviä potilaita hoidetaan yleensä punaverisolu- ja verihiutalesiirroilla sekä infektioita tarvittaessa antibiooteilla
  • Vaikeammasta taudin muodosta kärsivät potilaat tarvitsevat yleensä aggressiivisempaa hoitoa
    • Vaihtoehtoja on useita, muun muassa: tukihoito, matala-annoksinen‐tai intensiivinen kemoterapia, kantasolusiirto tai hypometyloivat lääkeaineet. Hoitomuodon valinta riippuu potilaan iästä, potilaan sairauden prognostisesta ryhmästä ja potilaan nykyisestä toimintakyvystä.